Viimeinen viikonloppu

Lauantai 28.4.2018

KitKat-jäätelöannos.

Vaikka työt ovatkin tehtyjä, en silti osaa aamulla nukkua pitkään. Toivottavasti tämä ei jää päälle, enkä heräisi kotona Intian aikaan ennen kello seitsemää.
Tarkoitus oli lähteä temppeliin norsuja katsomaan, mutta kuulimme norsujen olevan lomalla ja kolme meistä suomalaisista päätti lähteä Udupiin ostamaan koruja maanantaina tiedossa oleviin häihin. Kävimme ensin syömässä ja otimme jälkkäriksi mahtavat jäätelöt! Kiersimme kauppoja ja bazaareita ja juoksimme bussin perässä. Bussissa meitä jututti kaksi paikallista miestä ja he olisivat lähteneet meidän kanssa suomeen. He myös kehuivat huulikoruani! Toisessa bussissa joku mies kouraisi takapuoltani ja hymyili leveästi! Kyllä alkaa jo nämä bussimatkat riittää! Kävimme myös baarissa juomassa breezerit. Siellä sai myös polttaa tupakkaa sisällä. Siellä oli naisille oma puoli, jossa sai istua ja juoda ja baarimikko hääti naisten alueelle pyrkivät miehet pois. Takaisin tullessamme sovitimme vielä vaatteita häitä varten ja valitettavasti minun mekkoni oli liian pieni. Huomenna siis katsomaan uutta!


Sunnuntai 29.4.2018

Uusi huonekaverimme Anselmi-hämähäkki.

Tänään löysin ihanan mekon huomisiin häihin! Täällä vain on myyjillä tapana yrittää saada kaupattua kaikkea muutakin, mutta voin ylpeänä sanoa pitäneeni pääni, enkä ostanut huivia tai legginsejä. Ne minulta löytyi jo valmiiksi. Loppuilta menikin huomista odotellessa ja kynsiä lakatessa.

Viimeinen viikko töissä

Maanantai 23.4.2018

Tutustuminen toiseen päiväkotiin.

Tänään kävimme tutustumassa toiseen päiväkotiin. Sielläkin oli todella suloisia lapsia, 3-5 vuotiaita. Tänään jouduimme kaikki neljä päättämään kummassa päiväkodissa tekisimme viimeiset 4 päivää. Minä ja tähänastinen matkakumppanini päätimme jäädä päiväkotiin, missä olimme jo viikon olleet ja kaksi muuta suomalaista päättivät tulla tähän uuteen päiväkotiin. Ymmärrän kyllä, vastaanotto oli hieman erilainen täällä ja opettaja puhuu edes vähän englantia, mutta meistä tuntui parhaalta tehdä tutussa paikassa loppuun. Ja olisihan siinäkin oma hommansa jos olisi jo kolmas työpaikka täällä!
Käytiin vielä luultavasti viimeisen kerran jäätelöllä läheisessä kaupassa ja päätimme nauttia tuon lyhyen matkan riksoista.  Illalla lähdimme katsomaan festivaalia, joka osoittautuikin olevan ”draamaa", jossa tanssittiin ja laulettiin. Sitä oli kyllä ilo katsoa. Emme vain valitettavasti saaneet olla kauaa, koska kello oli jo paljon ja oli todella pimeää. Hieman meitä jännittikin kävellä taskulampun valossa pimeää tietä, mutta meidän piti ilmoittaa lähtiessämme takaisinpäin ja keskuksen vartija tuli sitten meitä vastaan. Vartija varmaan jo miettikin, että hänen työnkuvaansa ei kyllä kuulu lähteä hakemaan tyhmiä suomalaisia naisia yöllä kyliltä!

Paikallista draamaa katsomassa.

Tiistai 24.4.2018

Jäätelöannos.

Tänään aamulla alkoi iskeä tajuntaan ensin se, että viikon päästä alamme tekemään lähtöä kotiin ja sitten iski kaikki unettomat yöt ja huonosti syödyt päivät. Lopuksi olin niin väsynyt, etten vain kyennyt menemään tänään töihin vaan minun oli pakko ottaa pienet unet! Mutta ne teki todella hyvää ja jaksan taas loppuun asti.
Kävimme myös Kundapurassa syömässä ja hieman ostoksilla. Takaisin päin tullessamme huomasimme hyvän esimerkin hygienian puutteesta. Kuski bussissa pyyhki naamaansa ja silmiään likaisella rätillä koko ajan ja hänen molemmissa silmissään oli selvä tulehdus. Teki hieman pahaa…
Koti-ikävä alkaa tuntua joka päivä - tai oikeastaan joka ilta - kovemmalta. Enää ei huvittaisi seurustella iltaisin paikallisten tai muiden vapaaehtoisten kanssa.

Keskiviikko 25.4.2018

Päiväkodissa väritettiin.

Viikon päästä olen viimein kotona!
Töihin veimme tänään lyijykyniä, kumeja, teroittimia, värityskuvia ja värikyniä. Lapset olivat innoissaan niitä värittämässä ja piirtämässä omia kuvia, mutta huomasimme kuinka haastavaa lasten oli itse valita väri, jolla he värittäisivät. Lapset ovat täällä tottuneet, että heille annetaan yksi värikynä tai -liitu ja he värittävät sitten sillä. Samoin, kun he alkoivat piirtämään. He odottivat, että kertoisimme heille mitä he piirtäisivät ja kun saimme kerrottua, että he voivat piirtää mitä vaan, oli lapsilla vaikeaa päättää mitä he piirtävät. Kaikki päättivät piirtää vuoren, auringon ja kellon. Värittäessä vain yksi tyttö käytti useita värejä vain yhden sijaan ja lopuksi muutamat lapset matkivat häntä ja käyttivät myös useita värejä. Hieman surullista oli kuitenkin katsoa, kun opettajan apulainen huusi lapsille jotka eivät halunneet värittää ja laittoi heidät väkisin värittämään. Leikimme myös päiväkodin lasten ja muutaman isomman lapsen kanssa paikallista leikkiä.
Lähdimme taas jäätelölle ja tällä kertaa kävimme Tallurissa. Kävimme samalla upeassa kristinuskoisten kirkossa.

Kristittyjen kirkko Tallurissa.

Torstai 26.4.2018

Dominoa.

Tänään pelasimme lasten kanssa dominoa. Pelaaminen oli hieman haastavaa, lapset eivät osanneet sääntöjä ja heille oli kielimuurin takia niitä vaikea selittää. Pelasimmekin sitten hieman keksityillä säännöillä. Meillä oli mukana myös suomesta tuotuja leluja. Aluksi lapset istuivat vain piirissä lelujen kanssa kunnes uskaltautuivat leikkimään kunnolla. He myös innostuivat dominopelistä ja pelailivat keksityillä säännöillä monta kertaa.
Se mihin en tule koskaan tottumaan täällä, varsinkaan päiväkodissa, on tuo lasten lyöminen. Yhtäkin poikaa lyötiin risulla ihan vain siksi, että hän oli liian lähellä ovea.
Päätimme lähteä vielä Malpe-rannalle syömään ja ihmettelemään. Kello olikin niin paljon tullessamme takaisin, että jouduimme ottamaan viimeiselle pätkälle riksan, viimeisen bussin jo mentyä.


Perjantai 27.4.2018

Uudet lelut saivat lapset innostumaan.

Viimeinen työpäivä! Vielä aamullakin lapset jaksoivat innoissaan leikkiä leluilla, jotka eilen heille vein. Väritimme myös yhdessä värityskuvia, mutta paikalla olleista kahdesta pojasta huomasi selvästi, että he mieluummin leikkivät autoilla ja pehmoleluilla. Apuopettaja huusi pojille kun he yrittivät kesken värittämisen mennä leikkimään, niin päätimme lopettaa värittämisen ja viedä lelut poikien luokse. Kyllä he olivat iloisen näköisiä kun saivat leikkiä!
Päätimme kuitenkin käydä vielä Kundapurassa syömässä ja loppuillan vain nautimme. Saimme myös kutsun maanantaina oleviin häihin! Ensimmäinen reaktio oli paniikki, mitä pistämme päälle ja tarvitsemmeko lahjaa? Onneksi voimme laittaa täältä ostetut paikalliset vaatteet ja saimme myös tietää ettei lahja ole pakollinen! Saimme myös kuulla, ettei meidän tarvitse maksaa ylimääräistä asumista keskuksella, he kun ovat meidän host perhe!

Super viikonloppu

Lauantai 21.4.2018

Kameliratsastus.

Tänään lähdettiin neljän suomalaisen naisen voimin Udupiin. Ensimmäiseksi käytiin hienon näköisessä hotellissa syömässä ja sitten hieman ostoksilla. Seuraamme liittyi viides suomalainen ja suuntasimme yhdessä Malpe rannalle. Kävimme kameliratsastuksella, ostoksilla ja muutama meistä rohkeni myös Arabianmereen uimaan vaatteet päällä. Kävimme myös sielläkin syömässä ja voin kertoa, että kalahampurilainen on yllättävän maukasta! Saimme päivän kulumaan mukavasti. Bussi matkat olivat taas kyllä mielenkiintoisia. Takapenkillä istuessamme tuntui välillä kuin olisimme lentäneet ja kyllä me nauraa räkätimmekin. Viimeinen bussi sitten olikin niin täysi, että jouduimme seisomaan mitä kummallisimmissa asennoissa. Täytyy sanoa, että tämä on kyllä ollut reissumme paras päivä tähän mennessä!


Sunnuntai 22.4.2018

Apinatkin osaavat poseerata.

Aikainen aamu, herätys kello 5.00. Lähdimme kuskin kanssa 6 aikaan aamulla päivän kierrokselle. Ensimmäisenä pääsimme hurjaa kyytiä temppeliin, joka osoittautuikin kunnolliseksi turisti rysäksi. Seuraavaksi kiipesimme kapeaa vuoristotietä ylös ja laskeuduimme alas ja päädyimme rannalle odottamaan lossia. Päästyämme lossin kyytiin, kutsui kapteeni meidät ohjaamoon istumaan matkan ajaksi! Kävimme katsomassa vesiputouksia ja syömässä viimein aamupalan, leipä omeletin. Pääsimme myös yhteiskuvaan paikallisen poliisin kanssa. Kävimme uudella, ehkä jopa isommalla rannalla kuin Malpe. Naveen ranta. Täällä on upea temppeli (tai jokin sen tapainen) ja jumalapatsas!

Jog Falls.

Tämä reissu ja koko viikonloppu on kyllä vahvistanut näkemykseni Intiasta; samaan aikaan niin kaunista, rikasta ja miellyttävää mutta toisaalta niin likaista, saastaista ja köyhää.
On kyllä ollut aivan mahtava viikonloppu ja iso kiitos matkakumppaneilleni!

Jumalat ovat tärkeitä Intiassa.

Uusi viikko, uudet kujeet

Maanantai 16.4.2018

Työpaikkamme Shetrakatten päiväkoti.

Tänään menimme hieman jännittyneillä fiiliksillä metallisten eväsrasioidemme kanssa töihin. Sellaiset 6 tuntia lähinnä vain tarkkailimme päiväkodin toimintaa. Haastavaa, kun meillä ei ole yhteistä kieltä.
Täällä alkoi jokin paikallisten koordinaattorien kokous ja ilmeisesti minun rekisteröinti on kuin onkin viimein valmis! Pääsen siis palaamaan sitten takaisin kotiin.


Tiistai 17.4.2018

Nyt se viimein on varmaa, minulla on rekisteröinti tehty ja paperit itselläni!
Taas töissä lähinnä tarkkailimme touhua. Lähdimme tänään hieman aikaisemmin pois, että kerkeäisimme suunnitella huomiseksi aamuksi jotain aktiviteettia. Päädyimme ottamaan mukaan muistipelin.
Kävimme myös illemmalla basaarialueella ja mukaan tarttui vähän kaikkea!
Saimme myös kuulla, että kaksi suomalaista liittyy torstaina joukkoomme. Samat suomalaiset, jotka lähtivät alussa Bangaloreen harjoitteluun. Heillä on siellä samankaltaiset asumisolot kuin meillä oli Asaressa, heiltä lisäksi myös varastetaan siellä tavaraa.


Keskiviikko 18.4.2018

Lehmiä kulkee joka paikassa.

Tasan kaksi viikkoa ja olen kotona!
Tulen varmasti joskus nauttimaan ja ehkä jopa arvostamaan kokemuksiani Intiasta, mutta en yhtään ennen kuin pääsen kotiin ja saan syödä. Täällä luvatut leivät aamulla, salaatti lounaalla ja hedelmät illalla ovat kadonneet taivaan tuuliin. Kuiva riisi alkaa jo oksettaa. Aamuisin syön kuivaa riisikakkua - ei siis sellaista mitä meillä suomessa on - vaan kakun muotoon keitettyä pehmeää riisiä. Ilman kastiketta. Lounaalla syön ostamiani sipsejä, siis jos olen päässyt käymään kaupassa ostamassa niitä. Ja illalla saatan saada muutaman hedelmäpalan. Odotan kovasti sitä hetkeä, kun pääsen kotiin ja saan pihviä, makkaraa, lihamureketta, perunamuusia, ranskalaisia, makaronilaatikkoa. Kaikkea! Ei kuitenkaan ehkä kerralla… Onneksi tänään saimme luvan lähteä töistä aikaisemmin ja tulla keskukselle syömään, eikä meidän tarvitse ottaa eväitä mukaan. On sentään todennäköisempää saada syödä muutakin kuin sipsejä - täällä on nimittäin lounasaikaan salaattia. Salaattia ei vain koskaan ole aamuisin ja mukaan lähtevä lounas on pitänyt ottaa aamupalasta.
Käytiin tänään töissä. Tai siis istuttiin puoli tuntia ulkona. Kukaan ei ollut tajunnut sanoa meille, että tänään on jokin pyhäpäivä ja koulut ja päiväkodit ovat kiinni!


Torstai 19.4.2018

Aamupala: 5 rupian pussi sipsiä.

Aamupala: pieni pussi sipsiä…
Tänään muuttamaan. Huone missä nyt asumme on liian iso meille, joten muutamme pienempään huoneeseen.
Tänään joudunkin lähtemään yksin töihin, koska muilla on sairaanhoitajien esivalintakoe. Päiväkodissa oli tänään hurjat 2 poikaa ja 1 tyttö totutun 7 pojan sijaan. Kovasti kaikki minua katsoi ja hymyili. Mielenkiintoisin oli kuitenkin eräs vanha mies, joka toi pienen pojan. Mies kovasti selitti jotain minulle, välillä nauroi ja taas selitti, minä vain istuin ja hymyilin. Mielessäni mietin, että mitähän tämäkin pappa sanoo… Kerroin myös tarinoita englanniksi ja kuuntelin kannadan-kielisiä tarinoita ja kerroimme muutaman lapsen kanssa lempivärejämme. Tänään aika meni töissä nopeasti.
Kävimme myös ranskalaisilla ja jäätelöllä kaupungilla ja heti takaisin päästyämme alkoi ukkostaa. Toivottavasti tulisi myös sade!
Mutta kyllä tämä koko touhu alkaa tuntua farssilta. Välillä itketään, välillä nauretaan ja välillä itketään ja nauretaan samaan aikaan. Mikään ei suju ja tähänkin paikkaan meidät vain tuotiin ilman tulkkia. Olisihan ollut hyvä, jos olisimme saaneet edes yhdeksi aamuksi jonkun tulkkaamaan. Täällä emme todellakaan tiedä, että mitä meiltä odotetaan ja mitä meidän pitäisi tehdä. Ilmeisesti ei mitään. Muutenkin kaikki tuntuu olevan järjestetty sellaisia vapaaehtoisia varten jotka jäävät tänne pidemmäksi aikaa. Niin, että he oppivat tavat ja kielen, mutta me olemme vain kuukauden täällä, joten kielen oppiminen on aika kaukaa haettu, vaikka saimmekin kirjan: ”opi Kannada 30 päivässä englannin avulla”.


Perjantai 20.4.2018

Muistipeli odottaa pelaajia.

Tänään menimmekin kaikki neljä päiväkotiin töihin muistipeli mukanamme. Lapset katselivat ihmeissään pelaamistamme, mutta kukaan ei uskaltanut osallistua. Jätimme pelin heille lattialle ja yritimme seurata innostuisiko joku. Meille oli kerrottu kuinka lapset ovat tottuneet vapaaehtoisiin ja että he tulisivat innoissaan kaikkeen mukaan. Mutta ei nämä lapset. He vain katsovat meitä ja touhujamme aivan kummissaan.
Muuten vain nautimme olostamme.

Viikonloppu Kundapurissa

Lauantai 14.4.2018 ja Sunnuntai 15.4.2018

Toimistorakennus FSL:llä.

Päätin taas lauantai aamulla kysellä rekisteröitymiseni perään ja sainkin vastaukseksi sen olevan valmis ja saavani paperit maanantaina. Uskon kun näen, mutta jos näin on niin hyvä.
Kävimme myös kaupungilla kaupoissa. Ongelmana vain on ettemme koskaan tiedä milloin bussi lähtee ja nytkin saimme odottaa 40 minuuttia bussia.
Muuten viikonloppu meni väsyneissä tunnelmissa. Lounas meille tarjoiltiin sunnuntaina banaaninlehdeltä, ilmeisesti loppuvan leirin kunniaksi. Täällä siis on viikonloppuna riittänyt vilskettä, kun täällä on järjestetty jonkinlainen koulutus. Jälkkäriksi saimme jäätelöä, mikä kummasti piristi mieltä ja kehoa. Päivän lähestyessä loppuaan alkaa ihmiset poistumaan ja kohta me olemmekin vain muutaman työntekijän kanssa ainoina paikalla.
Olihan täällä leirillä myös yksi mies, joka tiesi missä Suomi on. Hänellä asuu ystävä Oulussa. Ensiksi en kyllä millään meinannut ymmärtää, että missä. Ulu? Ulu, mikähän se on, kunnes tajusimme hänen tarkoittava Oulua.

Ensimmäinen viikko Asaressa ja paluu Kundapuraan

Maanantai 9.4.2018

Näkymä käytävälle huoneemme ovelta.

Odotimme tänään kovasti pääsyä töiden kimppuun koko päivän, turhaan. Emme pysty syömään paikallista ruokaa, pelkkä keittiöön meno saa oksettamaan. Pääsimme sitten syömään Subwayhin leivät ja takaisin tullessa ostimme banaaneja mukaan. Täällä ilmeisesti oltiin kuviteltu, että koska emme syö, olemme sairaita. Ensin, kysyessämme töistä ja työvuoroista takaisin tultuamme, meille ilmoitettiin, että odotamme jotakin opettajaa ja meidät haetaan kun hän tulee. Tämän jälkeen meidät on vain käsketty lepäämään. Iltapäivällä työntekijöiden ja toisten vapaaehtoisten lähtiessä kotiin, menimme taas kysymään ja nyt saimmekin vastaukseksi: katsotaan huomenna kun olette tänään kipeitä! Kerroimme kyllä koko aamun, ettemme ole kipeitä vaan mahamme ei kestä näin tulista ruokaa. Emme oikein voineet sanoa, että täällä haisee niin paljon suoranainen paska, ettemme sen takia pysty syömään. Minulla vaikuttaa myös refluksitauti syömiseen.
Päätimme sitten lähteä käymään End Pointissa.

End Point.

Paikka olikin aivan meidän majapaikkamme läheisyydessä ja vaikutti viihtyisältä. Kiersimme End Pointin puiston ja otimme kuvia. Matkalla näimme jalkapallokentällä pelaajia ja lehmän syömässä ruohoa!
Toivottavasti huomenna saisimme ihmiset ymmärtämään ettemme ole sairaita vaan haluamme tehdä töitä. Muuten näistä viikoista tulee pitkiä!
Sain tänään myös tiedon, että minun rekisteröinti on tehty ja saan paperit paikalliselta koordinaattorilta kun hän tulee meitä tapaamaan.


Tiistai 10.4.2017

Asare.

Aamu alkoi taas ikävissä tunnelmissa. Joka yö herään kuumuuteen vähintään kaksi kertaa ja aamulla kello neljän aikaan täällä alkaa kuulua ääntä, kun asukkaita hakataan hereille ja se jatkuu kuuteen asti. Tämän jälkeen kuuluu mitä erikoisempaa mölinää koko päivän, joten nukkuminen jää aika vähiin. Täällä on lisäksi jotain mille olen allerginen. Kamala kutina ja allerginen ihottuma alkaa vallata molemmat jalkani sekä käteni. Lisäksi jokin otus on purrut minua useampaan otteeseen ja puremajäljet ovat kipeitä. Sekä tämä talo on homeessa. Sitä on seinissä ja verhoissa!
Tänään meillä oli viimein orientaatio, jonka jälkeen saimme itse suunnitella aikataulumme. Tai olisimme saaneet, mutta odotimme koko päivän kirjoituspaperia saamatta sitä ollenkaan.
Sain myös tietää, että rekisteröintini ei sittenkään ole täysin valmis. Ja yllätys yllätys, en ole saanut taaskaan sähköposteja mitä minulle pitäisi tulla. Juuri kun olin luullut, että on yksi asia vähemmän murehdittavana.
Illalla meille ilmoitettiin, että siirrymme perhemajoitukseen torstaina. Ja minun täytyi kysyä myös omalta koordinaattoriltani mitä ja miten se tapahtuisi jos tulisin kotiin. Terveyteni ei vain taida kestää näitä kolmea viikkoa. Hän selvittelee asiaa ja hyvällä tuurilla pääsen kotiin, mutta huonolla joutuisin maksamaan useita tuhansia euroja, eli tähän asti kertyneet kulut. Tuntuu kuin minut olisi heitetty tänne ötököiden syötäväksi ja nyt olen vielä vanki täällä…


Keskiviikko 11.4.2018

Korvakorun tekoa.

Aamulla menimme töihin kello 9. Me tapasimmekin ensin miehen, joka piti meille eilen orientaation ja halusi nähdä työvuorolistamme. Jouduimme kertomaan hänelle, että, tarvitsemme edelleen sitä paperia ja nyt jopa saimme sitä sekä puolituntia aikaa tehdä suunnitelman. Kun olimme valmiita, jouduimme odottamaan tätä miestä lähes tunnin, taas.  Tämän jälkeen pääsimme tekemään töitä! Kyllä, oikeasti töitä! Olimme ensin mukana joogatunnilla ja sitten pääsimme maalaamaan sanomalehdistä tehtyjä koreja. Olimme katsomassa lääkkeenjakoa ja vielä tekemässä korvakoruja. Taidankin siis vaihtaa alaa, artesaaniksi!
Kun lähdimme kaupungille syömään, saimme kuulla Suomesta, etten voi lähteä kotiin maksamatta pientä omaisuutta itse, mutta meidät järjestetään hotelliin asumaan. Olimme juuri varaamassa hotellihuoneita, kun ilmoitettiin ettemme saakaan sitä tehdä, vaan joudumme menemään perhemajoitukseen. Sitten meidän paikallinen koordinaattori soitti ja ilmoitti (hieman vihaisena) kuullensa ettemme olleet olleet häneen yhteydessä vaan Suomeen. Emmekä siis saa mennä hotelliin vaan vaihtoehdot ovat joko perhemajoitus 30 minuutin bussimatkan päässä tai FSL:n keskus 1,5 tunnin matkan päässä. Valitsimme perheen. Muutaman kiukkuisen (hänen puolestaan) puhelun jälkeen olimme alistumassa menemään perheeseen. Kunnes! Kunnes kämppikseni Suomen koordinaattori ilmoitti saaneensa puhelun joltakin isolta kiholta täältä Intiasta ja voisimme muuttaa takaisin Kundapuraan FSLl:n keskukseen huomenna ja tehdä sieltä töitä. Eli nyt emme tiedä taas mitään. Suomeen emme kuitenkaan tule aikaisemmin. Refluksini helpottaa kun en syö paikallista ruokaa ja jälkiin ja haavoihin jaloissani ja käsissäni sain apteekista antibioottia ja rasvaa. Ehkä, mutta vain ehkä olemme huomenna viisaampia!


Torstai 12.4.2018

Pizzaa.

Yritimme kovasti koko aamun etsiä jotakin työtä, kunnes paikallinen koordinaattorimme tuli käymään. Sovimme palaavamme tänään takaisin Kundapuraan ja FSL:n keskukseen. Kävimme äkkiä vielä Manipalissa syömässä pizzaa ja lähdimme matkaan. Yhden riksan ja kolmen bussin jälkeen olimme perillä. Oli sellainen olo kuin olisimme kotiin tulleet! Lapset eivät pärjänneet maailmalla vaan palasivat takaisin äidin helmoihin. Suruksemme saimme kuulla, että yksi minun lempi-ihmisistä täällä on enää vain tämän päivän töissä täällä ja siirtyy sen jälkeen muihin töihin. Täytyy kyllä sanoa, että olen todella iloinen!


Perjantai 13.4.2018

Pyykinpesupaikka FSL:n keskuksella.

Olipas aivan ihanaa herätä kukon kiekumiseen, eikä hakkaamisääniin. Ei sen puoleen, oli ihana käydä nukkumaan ”omaan" sänkyyn, viileään huoneeseen peiton alle ja kuunnella nukahtaessa heinäsirkan tasaista ääntä.
Käytiin tänään tutustumassa uuteen työpaikkaamme paikallisessa päiväkodissa. Paikka olo pieni ja siellä voi parhaillaan olla 34 lasta. Lapset olivat kyllä aivan ihania! Vanhin lapsi on neljä vuotias. Päiväkodin lapset ovat kaikki köyhistä perheistä, rikkaiden perheiden lapset käyvät päiväkodeissa joissa puhutaan ja opetetaan englantia. Kieli tuleekin olemaan suurin ongelmamme paikassa, kukaan siellä ei osaa englantia emmekä me puhu kannadaa. Maanantaina aloitamme siellä kuitenkin työt.
Täällä on nyt viimein ymmärretty etten pysty paikallista ruokaa syömään ja sainkin lounaalla pelkkää salaattia. Huomenna pitäisi ostaa eväsrasia, niin saan eväät mukaan töihin.
Vaikka sainkin viime yön nukuttua hyvin, olen silti ollut koko päivän kauhean väsynyt. Taitaa univelka haluta nyt itseään takaisin.

Reissu Malpe-rannalle

Sunnuntai 8.4.2018

Malpe-ranta.

Käytiin tänään malpe-rannalla Udupissa. Täysin en tiedä mikä tapahtuma siellä oli, mutta tanssia saimme ihailla. 4 paikallista erityislasten koulua esiintyi meille ja pääsimme myös ajelulle Arabian merelle. Rannalla olisi voinut käydä myös kameliratsastuksella. Välillä tulee olo, kuin olisimme julkkiksia tai sirkuseläimiä. Meitä kuvataan joka paikassa ja kaikki tahtovat ottaa kanssamme selfien!

Veneajelu Arabianmerellä.

Täällä kyllä tulee pimeä todella nopeasti, ei  samalla tavalla kuin meillä kotona. Ja kun pimeä tulee, on täällä todellakin pimeää!
Oli kyllä mukava ilta, vaikka aamulla olin jo valmis heittämään hanskat tiskiin ja lähtemään kotiin. Ruoka ei maistu yhtään ja tunnemme hieman olevamme tämän huoneen vankeja, mutta ehkä tämä tästä. Huomenna aloitamme työt ja aika varmasti kuluu nopeammin.

ASARE Manipal

Lauantai 7.4.2018

Jokaista bussia koristaa erilaiset kukat ja koristeet.

Kolmen bussimatkan ja yhden riksan jälkeen saavuimme Manipaliin ja Asareen.
Meille näytettiin heti huoneemme ja sen jälkeen saimme kukat ja jouduimme poseeraamaan monissa valokuvissa. Muutama henkilö puhuu englantia, mutta vahvalla aksentilla tai sitten vain huonosti.
Kovasti yritimme keskittyä mitä meille sanotaan ja kerrotaan.
Asare on erityislapsille rakennettu koti ja koulu. Täällä on eri ikäisiä ja kuntoisia lapsia ja aikuisia, mielenterveysongelmista aina downin syndroomaan ja autismiin. Kirjo on siis laaja.

Kuvaa huoneemme ikkunasta.

Maisemat kyllä ikkunastamme on upeat, mutta täällä on taas niin erilaiset hajut kuin mihin olin kerennyt tottua. Eikä nuo kalterit ikkunassamme hirveästi piristä.

Täytyy myöntää, alan nyt jo kaivata FSL:n tiloihin takaisin ja kotiin, enkä ole ollut täällä kuin muutaman tunnin!

Kävimme myös kävellen kaupassa ja katsomassa maisemia. Ei tarvitse kauaksi kävellä kun alkaa maisemat olemaan kauniita ja vehreitä. Täytyy vain vielä miettiä miten pidämme päämme kasassa täällä omassa vankilassamme...

Uusi kohdepaikkani Manipal

Manipalissa on vehreitä puistoja.

Manipal on 34370 asukkaan kaupunki Karnatakassa, Intiassa. Mangaloreen on matkaa Manipalista 63 kilometriä ja Arabianmereen 8 kilometriä. Temppelikaupunki Udupiin on 5 kilometriä matkaa. Kaupungin nimi on Mann eli muta ja palla eli järvi Tulun kielellä. Tämä järvi on keskellä kaupunkia.
Manipalissa on planetaario, anatomian ja patologian museo ja 10 kilometrin päässä on ranta.
Manipalin toisella laidalla on kalliojyrkänne nimeltä End Point, josta avautuu näkymä Swarna-joelle. Tältä paikalta voi nähdä Arabianmeren läntisessä horisontissa ja itäisessä horisorisontissa siintää Länsi-Ghatien vuoristo. Lähellä End Pointia on kiva poukama nimeltä Baba’s Point, josta myös avautuu näkymä Swarnalle. Täältä löytyy myös pieni kahvila virvokkeineen.
Toisella laidalla taas sijaitsevat Arabi falls -vesiputoukset, jotka ovat kolmen kilometrin päässä Manipalista.

Ensimmäisen viikon tunnelmia FSL:n keskuksessa

Sunnuntai 1.4.2018

Ensimmäinen aamiainen.

Saimme mahdollisuuden nukkua hieman pidempään tänä aamuna pitkän matkan takia. Herätessämme mittarissa oli 33 astetta, tuntuu kuin 37. Normaalisti meillä on herätys aikaisin aamulla, aamupala on kello 8.00. Tulin tänne Suomen kylmästä talvesta ja nuo yli 30 asteen lämmöt tuntuvat aivan tuskalta.
Tänään jouduimme jo aloittamaan ruuan syömisen sormin. Hieman haastavaa olla käyttämättä vasenta kättä syödessä. Tai haarukkaa, veistä ja lusikkaa. Tietysti syömistä helpottaisi myös se, ettei sinulle laitettaisi lautaselle valtavaa annosta. Täällä on niin kuuma, ettei minulla ole oikein ruokahalua. Haluaisin vain syödä kasviksia ja hedelmiä, mutta niitä ei uskalla raakana syödä.
Täällä keskuksessa on kunnolliset toimivat vessat, mutta ei paperia. Paperi sotkee ja vesi puhdistaa. Me saamme kyllä paperia käyttää, ainakin täällä.
Kenkien jättäminen tuntui aluksi haastavalta, varsinkin ruokailutilan ulkopuolella koska koko ruokailutila on ulkona, mutta siihen on jo tottunut kuitenkin ihmeellisen nopeasti.
Tällä hetkellä me viisi suomalaista olemme ainoat asukkaat, mutta huomenna sen pitäisi muuttua.
Pääsimme lähtemään porukalla käymään kaupassa kilometrin päässä. Maisemat matkan varrella olivat kyllä aivan huikeat. Hieman vaikeaa vain tottua tämän maan valuuttaan ja miettiä onko jokin kallista vai ei. Matkalla näimme paljon iloisia lapsia, jotka vilkuttelivat meille. Ja muutama pieni lapsi osasi sanoa suomeksi moi! Se oli mukava yllätys.
Täällä on myös upeita eläimiä. Mielenkiintoista seurata apinoita hyppimässä puissa ja kantavan vauvojaan mukanaan. Tietysti täällä on myös liskoja ja muitakin. Täällä keskuksessa asuu myös koira, kanoja, riikinkukkoja ja vuohia. Ja lehmät! Niitä on joka paikassa.
Illalla meille tuli kuitenkin myös huonoja uutisia. Meidän työpaikkamme ei välttämättä ole siellä missä pitäisi, emmekä välttämättä ole yhdessä. Toivottavasti tämä selviää pian.


Maanantai 2.4.2018

Asuintalomme FSL:n keskuksella.

Aamulla meille ilmoitettiin, että meidän viisumimme vaativat rekisteröitymisen. Me viisi joudumme lähtemään Bangaloreen tekemään rekisteröitymisen tai emme saa poistua edes maasta! Tämä on kyllä ollut tunteita täynnä oleva päivä, saanut kokea täydestä ilosta ja hysteriasta pahimpaan pelkoon ja paniikkiin. Pitkän ajan epätietoisuus oli se pahin. Onneksi me saamme reissuumme mukaan myös paikallisen, joka hoitaa kaikki järjestelyt. Me saimme myös tietoa työpaikoistamme. Ilmeisesti meille alun perin ilmoitetut paikat ovat kuitenkin niitä joihin olemme menossa.
Iloja saimme kokea koulutuksen alettua. Me leikimme ja tutustuimme toisiimme muiden vapaaehtoisten kanssa. Suurimmaksi osaksi täällä on saksalaisia. Yksi belgialainen ja yksi Ruotsalainen. Meillä oli myös tervetuliaisrituaali, jossa poistettiin paha menneisyys ja tuotiin parempi tulevaisuus. Siinä kohtaa meinasin jo herkistyä. Saimme myös todella kauniit hennatatuoinnit.
Iltaa kohden kaikki alkoi jo tuntua paremmalta ja koti-ikäväkin hieman helpottaa. Nyt täytyy vain koittaa antaa asioiden mennä omalla painollaa. Täällä keskuksessa meille tulee kyllä hieman rankat päivät, koko ajan on ohjelmaa ja jos me lähdemme vielä päivän päätteeksi perjantaina Bangaloreen.


Tiistai 3.4.2018

Hennatatuointi.

Tänään on ollut hieman helpompi päivä. Meillä oli koulutusta koko aamun ja saimme siellä paljon tietoa kulttuurista, säännöistä ja mikä on turvallista ja mikä ei. Kävimme myös paikallisbussilla kaupungilla. Menomatkalla sain istumapaikan oven vierestä ja ovi oli koko ajomatkan auki. Minun piti puristaa kahvasta kaksin käsin, etten tipahda ovesta ulos käännöksissä. Kävimme ottamassa valokuvia ja passikopioita ja sitten kävimme vielä vaatekaupassa ostamassa paikallisia vaatteita. Takaisin tullessa konduktööri nojasi minun käteen rahastaessaan täydessä bussissa, kunnes hän vain yhtäkkiä istahti syliini, minulla jäi kädet hänen alleen enkä voinut häätää häntä pois.
Takaisin tullessa meille tilattiin prepaid SIM-kortit ja sekin oli Intialaiseen tapaan vaikeaa. Korttiin vaadittiin valokuva, kolme paperia ja allekirjoitus 5 kertaa samalla käsialalla kuin mitä passissa on. Illalla meille vielä selvisi, ettei meidän tarvitsekaan lähteä rekisteröitymään Bangaloreen asti vaan ilmeisesti voimmekin tehdä sen netin välityksellä.
Tänään selvisi myös, että meidän työpaikkamme ovatkin ne mihin meidät on osoitettu ja se sijaitsee Manipalissa tässä lähellä.
Nyt alkaa hieman ehkä helpottamaan, mutta täällä asiat voivat muuttua, vaikka kuinka nopeasti!


Keskiviikko 4.2.2018

Ensimmäinen matka bussilla.

Tänään on ollut rankka päivä. Meillä on ollut koulutuksia aamusta asti, eikä juurikaan vapaa aikaa. Illalla meillä oli rauhan koulutusta, mikä oli omalla tavallaan mukavaa, mutta se oli henkisesti todella rankkaa joutua kuitenkin näin illan (ja koti-ikävän) tullen niin rankan aiheen äärelle. Tänään on ollut todellakin haastava päivä. Ruoka ei ole ollenkaan ollut minun makuun ja se on aivan liian tulista. Minun tekisi kovasti mieli välillä heittää pyyhe kehään ja lähteä kotiin! Kyllä tässä on ruvennut arvostamaan asioita kotoa ja suomesta!


Torstai 5.4.2018

Suomalaista karkkia Intiassa.

Olemme toisen suomalaisen kanssa kärsineet lämpöhalvauksesta. Onneksi saimme jäädä tämän päivän aktiviteeteista pois ja levätä, lähellä vessoja! Kyllä me olemme osanneet nauraa myös tämän tilanteen koomisuudelle, kaksi suomalaista naista yhdessä melkein käsi kädessä oksentamassa puskaan. Tämän tajutessamme oksensimme ja nauroimme samaan aikaan!
Kävimme olon koko ajan huonontuessa sairaalassa. Voin sanoa, ettei paikallisella Intialaisella bussilla ole mukava kulkea kun oksettaa. Loppu hyvin kaikki hyvin. Saimme lääkettä ja selvisimme takaisin.
Hieman jännittää kun olen tällä hetkellä ainoa suomalainen jonka rekisteröityminen ei ole valmis, mutta paikallisella ajatuksella mennään. Ei murehdita! Fsl:n paikallinen pomo lupasi huolehtia kaikesta.
Illalla katsoimme vielä todella koskettavan bollywood elokuvan.


Perjantai 6.4.2018

Intian kauniita kukkia.

Tänään meillä on ollut oikein rento ja mukava päivä. Aamulla oli muutama viimeinen tunti koulutusta ja meidän täytyi kannadan kielellä pitää pieni näytelmä. Iltapäivällä keskus alkoi hiljentyä, koska osa lähti tänään omiin paikkoihinsa, myös kaksi suomalaista. Me loput kolme lähdemme huomenna. Tätä paikkaa kaikessa kauheudessaan ja ihanuudessaan on alkanut pitää jo Intian kotinaan, siksi pieni haikeus huomisesta.

Tänään meillä on ollut myös paljonkin vapaa aikaa ja sen olemmekin käyttäneet nauttien toistemme seurasta.

Matka

Helsinki-Vantaa toivottaa tervetulleksi.

Welcome to HEL! Have a HELL of a time! Näin minut toivotti Helsinki-Vantaa tervetulleeksi matkalleni. Tästä se reissu sitten alkaa, perheeni hyvästelyillä.

Ensimmäiseksi piti saada jätettyä matkalaukku ja selvitä turvatarkastuksista. Tietysti pistotarkastus osui minulle, selvisin siitä puhtain paperein ja pääsin jatkamaan matkaa. Lentokentän taulut ilmoittaa portilleni olevan 15 minuutin kävelymatka. Kiva, ei kun tallustelemaan. Seuraava piste; passintarkistus. Pienen kommelluksen jälkeen selvisin ja pääsin jatkamaan matkaa oikeaan suuntaan (Miksi ihmeessä siellä on vain pienillä nuolilla merkitty mihin menet? Voisi olla meille tyhmemmillekin kunnon isot valotaulut!). Seuraavaksi ikuiselta tuntuva kävelymatka kohti omaa porttia ja matkaseuralaisia. Samalla lennolla kanssani lähtee siis kaksi naista ja meidän lisäksi kaksi naista lähtee vielä toisella lennolla ja tapaamme Delhissä, josta matkaamme yhdessä loppumatkan. Finnairin koneessa mukava yllätys oli, kun siellä oli odottamassa pieni tyyny ja peitto sekä kuulokkeet ja vesipullo. Pienenä pettymyksenä tietysti en ollut ikkunapaikalla, enkä myöskään nähnyt lentokoneen kameroiden avulla ulos pimeyden vuoksi. Paikkani oli kuitenkin aivan koneen perällä ja sain laitettua selkänojan hieman makaavampaan asentoon häiritsemättä ketään. Matka kohti korkeuksia taittuikin mukavasti elokuvaa katsellen ja yllätin jopa itseni torkahtamalla hetkeksi. Huomasin saaneeni pahimman jännityksen pois tavattuani matkakumppanini ja mukava lentoemäntä auttoi myös käymällä katsomassa, ettei minulta puutu mitään ja että kaikki oli muutenkin kunnossa.

 

Intialainen "valtaistuin".

Kello 5.25 (tai vähän jälkeen, lento oli hieman myöhässä) laskeuduimme Delhin lentokentälle. Vessassa meitä odottikin kuvan mukainen pönttö. Delhin kentällä kuumuus lävisti vaatteeni saman tien. Pitkän kävelymatkan ja pitkän jonottamisen jälkeen olimme selvinneet passin ja viisumin tarkistuksesta ja pääsimme etsimään matkalaukkujamme. Löydettyämme matkalaukkumme ja saatuamme eurot vaihdettua Intian rupioiksi oli aika taas etsiä paikka, minne voisimme viedä ruumaan menevät laukkumme. Pitkän etsinnän ja muutaman harhaanjohtaneen ohjeen jälkeen pääsimme taas jonottamaan. Onneksi olin jo kotona selvittänyt matkalaukkujen painorajoitukset ja saanut laukkuni pidettyä alle 12 kilossa, vaikka painoa olisi Intian sisäisillä lennoilla saanut olla 15 kiloa. Nyt siitä oli hyötyä. Yhden matkakumppanini laukku oli muutaman kilon liian painava ja saimme sen anteeksi joutumatta maksamaan lisäkiloista, koska minun laukkuni jäi sen verran alle. Kiitos Intialaisen ajattelun! Tästä ilostuneina lähdimme taas turvatarkastukseen ja siellä minulta vietiin sytkäri. Onneksi ei sen isompaa.  Kun olimme löytäneet portin jolta lento lähtisi, oli aikaa kulunut saapumisesta jo 3-4 tuntia! Tässä vaiheessa oli onneksi vielä aikaa reilusti seuraavan lennon lähtöön ja kerkesimme hieman huilata, syödä ja juoda. Juuri ennen porttien aukeamista tapasimme myös loput porukastamme ja saimme kuulla heillä olleen hieman ikävämpi alkumatka.
Tämä Intian sisäinen lento ei ollut sitten niin huikea kuin aikaisempi lento, mutta nyt minulla oli paikka ikkunan vieressä ja ulkona oli valoisaa. Pystyin siis seurata ikkunasta tapahtumia, kovasti yritin myös nukkua, mutta siitä ei tullut mitään.

Maisemat ovat uskomattomat.

Lennolta päästyämme meitä vastassa oli hakija, jonka erikoisessa kyydissä matka jatkui kohti määränpäätä. Ensimmäiseksi meidän piti saada laukut mukaan kyytiin. Kaksi meni sujuvasti katolle ja loput takatilaan. Eteen mahtui kuskin lisäksi oppaamme ja yksi matkalaisista. Loput meistä neljästä änkesimme takapenkille ja istuimme osittain toistemme päällä. Kyyti itsessään oli ensimmäisten kymmenien minuuttien ajan kauhistuttava kovan menon, julmetun ruuhkan ja kuljettajien välinpitämättömyyden takia, mutta hetken päästä kovaan menoon ja tööttäilyyn tottui. Pahinta kuitenkin matkassa oli katsoa mopoilevia perheitä, vauvat roikkuivat kyydissä eikä kellään lapsilla ollut kypäriä.
Ensimmäinen majapaikkamme vaikuttaa mukavalta, vaikka ei ihan sellainen olekaan mihin olen kotona tottunut. Kunnolliset vessat täällä kyllä on, mutta ei vessapaperia. Täältä saa myös juotavaa vettä automaatista eikä sitä tarvitse litratolkulla hakea kaupasta tai kojusta. Ensimmäinen suihkukokemuskin on. Yllättävän hankalaa pestä itseään avaamatta suutaan!