Viimeiset päivät ja paluu kotiin

Maanantai 30.4.2018

Intialaisissa häissä on tapana ottaa yhteiskuva parin kanssa.

Aamu meni häihin valmistautuessa. Menimme häihin kahdella eri bussilla ja totta kai kuumimpaan aikaan ja täydessä bussissa tietenkin, jossa jouduimme seisomaan. Perille viimein päästyämme ei juurikaan näkynyt enää merkkejä siitä, että olin laittautunut! Itse häät olivat kauniit. Paljon en seremonioista ymmärtänyt, mutta joitakin yhtäläisyyksiä meidän suomalaisiin perinteisiin häihin oli myös, kuten sormuksien vaihto ja riisin heitto. Kaikki vieraat kävivät kättelemässä hääparia ja heittivät riisiä ja toivottivat onnea sekä tietenkin kaikkien kanssa täytyi ottaa kuvia. Välillä kuitenkin tuntui, että meidän seurueemme oli häissä jopa kuvatumpi ja ihmetellympi kuin itse hääpari!

Häiden jälkeen päätimme jäädä vielä viimeiselle aterialle Kundapuran keskustassa. Moneskohan viimeinen ateria tämäkin oli? Illalla kävimme vielä kävellen läheisessä kylässä jäätelöillä ja päätimme ostaa myös muutamalle ihanalle koordinaattorille karkkia lahjaksi. Sitten palasimme viimeisen kerran riksan kyydissä takaisin keskukselle. Edessä olisi viimeinen yö keskuksella. Hyvästelimme aivan ihanan yövartijamme ja muut keskuksen työntekijät, tiistai olisi pyhä eikä suurin osa heistä tulisi enää töihin.

Tiistai 1.5.2018

Ruuhkaa maantiellä pääministerin vierailun vuoksi.

Lähtöpäivä! Tänään olisin mielelläni nukkunut ainakin kahdeksaan asti, mutta heräsin jo hieman ennen kuutta saamatta enää unta. Tietenkin. Aamupalaksi saimme omelettia ja paahdettua leipää! Yksi maukkaimmista ruuista täällä! Aamulla suihkua ja pakkausta ja lopuksi taksin odottelua. Taksimatka oli hieman ahdas, neljä ihmistä kolmen istuttavalla penkillä takana. Lähdimme jo ennen kolmea kohti lentokenttää. Kahden-kolmen tunnin ajomatkaan täytyi varata hyvin aikaa, koska pääministeri oli tulossa alueelle ja odotettavissa oli ruuhkaa. Juutuimmekin hetkeksi ruuhkaan, mutta se olikin paljon nopeampi kuin luulimme, vain 10-20 minuuttia. Kentällä olimmekin aivan liian aikaisin ja jouduimme odottamaan 2-3 tuntia lähtöselvitykseen ja laukun jättöön pääsemistä. Lopuksi pääsimme jättämään laukut ja sitä hetkeä olin odottanut, kuinka paljon minulla olisi laukussa ylipainoa. Intian sisäisellä lennolla painoa sai olla vain 15 kiloa. Laukku puntarille, 17,2 kiloa eikä minulta peritty kahden kilon ylityksestä mitään! Olin varautunut maksamaan 5 kilon ylityksestä 400 rupiaa kilolta. Olipahan nyt enemmän rahaa shoppailla tax-free tuotteita. Saimme myös kuulla, että laukkumme menevät suoraan Delhiin asti. Portilla meidät kuljetettiin ensimmäisen kerran bussilla lentokoneeseen. Lento Mangaloresta Bangaloreen oli lyhyt ja aikaa vaihtaa konetta ei ollut paljon. Onneksi ei tarvinnut hakea laukkuja tässä välissä!
 

Keskiviikko 2.5.2018

Näkymät koneesta on kuin piirretystä.

Bangaloresta Delhiin lentävässä koneessa sain kolmen hengen penkkirivin vain itselleni ja aivan mielettömän hyvän kanaruuan ja jälkkäriksi suklaakakkua! Olo oli aivan mahtava, tänään olisin jo kotonakin!

Delhissä sitten alkoikin vaikeudet! Ja niitä riitti. Positiivinen asenne katosi aika nopeasti ja monet kyyneleet tulikin vieritettyä. Jouduimme monta tuntia jonottamaan lähtöselvitykseen, meille oli sanottu sen alkavan 7.30 ja ensimmäisen kerran uskoimme kysymättä useammalta ihmiseltä. Se oli meiltä hölmöä. Yritettyämme muutaman tunnin lattialla nukkumista olimme hieman yli 7 aamulla lähtöselvityksessä, ja se olikin ollut jo hyvän aikaa auki ja jono oli jo kasvanut. Ensimmäisen kerran päässäni kihisi kunnolla. Meillä ei olisi paljon aikaa koneen lähtöön ja turvatarkastuksessakin oli jonoa! Onneksi sentään jonot liikkuivat suhteellisen hyvin ja olimme aika nopeasti turvatarkastuksessa. Siellä sitten oli edessä uusi este. Annoin passini mukana maastapoistumislupani ja se olikin sitten virhe, olisi pitänyt odottaa kysyvätkö he sitä edes. Tarkastaja tutki papereitani ja pyöritteli niitä käsissäni, kunnes hän lähti papereideni kanssa muualle, luvaten sen kestävän vain kaksi minuuttia. Aika kului ja kului ja ainakin minusta tuntui aikaa kuluvan tunteja, vaikka tiedän että aikaa ei oikeasti voinut mennä 10 minuuttia kauempaa. Kyyneleet nousivat silmiini ja sain niitä nieleskellä alas. En ole kyllä yhtään varma, kuinka hyvin siinä onnistuin. Lopuksi tarkastaja tuli takaisin sanomatta sanaakaan ja minä jo mietin, että joudunko soittamaan suurlähetystöön ja ehdin kuvitella etten pääse lennolle ollenkaan. Kysyin, että oliko papereissani ongelmaa ja hän vain hymyili ja ilmoitti kaiken olevan kunnossa! Helpotuksen huokaus ja kiireesti seuraavaan tarkistukseen. Tämäkin sujui hieman kivuliaasti. Olin saanut ihottumaan rintaliivieni kaarituen kohdalle ja totta kai tarkastaja päätti siirrellä vaatteitani ja voitte vain kuvitella, kuinka kipeää se teki! Päästyäni muiden luokse alkoivat kyyneleet tulla taas silmiin! Pikaisesti tax-free ostoksia ja juomista! Hirveällä kiireellä lähtöportille päin ja joitain metrejä ennen porttia meidät noukki kyytiin lentokentän henkilökuntaan kuuluva herrasmies ja vei meidät autollaan portille. Hänen mielestä matka oli liian pitkä kävellen! Portilla minun istuinpaikkani vaihdettiin. Ei se mitään, kunhan pääsen istumaan ja kotiin. Koneessa sitten minun lisäksi kyseiselle paikalle oli määrätty joku toinenkin ihminen. Tietenkään tämä mies ei ollut herrasmies ja olisi antanut minun istua siihen asti, että asia olisi selvitetty ja jouduin seisomaan kapealla käytävällä muiden edessä. Onneksi Intian bussit olivat opettaneet väistämään ohitse yrittäviä ihmisiä mitä ahtaammissa paikoissa. Asia ratkesi ja sain kyseisen paikan, mutta tämä ei-herrasmies siirrettiin ensimmäiseen luokkaan. Tietenkin! Lennolla en pystynyt nukkumaan, edessä istuva hieman kannabikselle haiseva naishenkilö piti koko ajan selkänojaansa aivan takana ja minun takana istuva myöskin hieman kannabikselle haiseva mummoihminen ravasi koko ajan vessassa ja aina noustessa tai käydessä istumaan hän otti tukea selkänojastani. Lopulta kone alkoi laskeutumaan suomen kamaralle! Poistuimme koneesta mahdollisimman nopeasti ja keräsimme laukkumme kiireellä. Portin toisella puolella minua odottaisi perheeni! Matkalla kotiin ihastelin kuusia ja pysähdyimme syömään. Söin pihviä ja ranskalaisia ja itkin!  Kaikki tuntui aivan ihanalle olla kotona, suihku, ruoka ja hanavesi! 45 tuntia valvomista, välissä nukkuen muutaman minuutin pätkissä ja olo olikin hieman humalainen käydessäni viimein pehmeälle sängylle nukkumaan!

Torstai 3.5.2018

Viimeinen kuva koko sekopäisestä viisikosta.

Yö nukuttu kotona ja voin sanoa sen olleen paras yö ikinä! Mietteitä reissusta? Kaikessa hyvässä ja pahassa kuitenkin ehkä reissun positiiviset puolet voittaa. Ikinä en kyllä samanlaista reissua tekisi, mutta onneksi seurueemme oli niin ihana ja pystyimme nauramaan itsellemme, toisillemme ja ongelmillemme ja olimme hyvässä ja pahassa toinen toisemme tukena! Intia maana on aivan upea ja uskomaton ja haluaisin mennä sinne uudestaan, mutta en kyllä mielelläni Delhin lentokentälle. Pääsimme kokemaan upeita asioita ja näkemään kaikkea ihmeellistä. Tutustuin aivan uskomattoman upeisiin ihmisiin, joita en olisi ilman tätä reissua koskaan edes tavannut. Opin paljon uutta itsestäni ja huomasin olevani rohkeampi ja vahvempi ihminen kuin olisin osannut aavistaakaan. Nyt tiedän pärjääväni tilanteessa kuin tilanteessa ja aivan varmasti kannan sydämessäni Intiaa ja siellä tapaamiani ihmisiä mukana aina. Toisaalta Intia on myös uskomattoman ruma ja karu maa ja toiset tapaamani ihmiset jäivät mieleeni kaikessa kauheudessaan, nämä kylläkin olivat muista maista tulleita vapaaehtoisia.

Kiitos kaikille ihanille ihmisille joihin olen saanut kunnian tutustua. Olen varma, että pidän yhteyttä niin Intiaan jääneiden ihmisten kanssa kuin muiden suomalaisten vapaaehtoisten kanssa vielä pitkään.

Nyt Johanna on Suomessa ja blogini hiljenee. Kiitos kaikille, jotka olitte mukanani matkassa lukemalla reissustani.

Erityisesti kiitos Nooralle, Marialle, Roosalle ja Petralle! Te teitte tästä kokemuksesta kokemisen arvoisen!